1921–1922

Kansainliitto käsitteli asian sekä juridisena että poliittisena asiana. Se asetti juristikomission määrittelemään saarten juridisen aseman ja samalla sen, oliko kyseessä Suomen sisäinen asia vai kuuluiko kysymys kansainväliseen käsittelyyn. Samalla tuli ottaa kantaa siihen, miten vuoden 1856 demilitarisaatiota koskevaa sopimusta voitaisiin tulkita ja soveltaa uudessa tilanteessa. Lisäksi oli erillinen raportoijien komissio, jonka tuli tutkia paikalliset olosuhteet; se myös vieraili molemmissa maissa. Kun juristikomissio julkaisi raporttinsa, ruotsalaisten toiveet nousivat ja Suomen poliittiset piirit säikähtivät. Komissio otti lähtökohdakseen Ruotsin ja ahvenanmaalaisten markkinoiman näkemyksen, jonka mukaan Suomi oli itsenäistymisvaiheessaan ollut vasta muodostumassa oleva valtio Suomi, ei autonomisen Suomen jatkumo. Ahvenanmaa oli siitä erillinen yksikkö, ja kansalla, tässä tapauksessa siis ahvenanmaalaisilla, oli oikeus tällaisessa murrosvaiheessa ilmaista halunsa muutokseen. Myös aiempi kehitys nähtiin ruotsalaisen näkemyksen mukaan: Ahvenanmaa oli kuulunut Ruotsin valtakuntaan vuoteen 1809 saakka, jolloin se oli ”siirtynyt Suomen kanssa” Venäjän omistukseen.Raportoijat olivat kuitenkin täysin eri mieltä, ja heidän kantansa painoi lopulta enemmän. Heidän mukaansa itsenäinen Suomi oli autonomisen Suomen jatkumo, vuonna 1809 ei ollut Suomen ja Ahvenanmaan välillä eroja liittämisessä Venäjään, ja joka tapauksessa merkittävintä oli, että saaret olivat kuuluneet Suomelle vuodesta 1809 alkaen. Myös itsenäisen valtion de jure -tunnustukset oli annettu suuriruhtinaskunnan sanojen mukaan. Sitä paitsi Ahvenanmaa oli kuulunut Ruotsinkin vallan aikana Turun hallintoon.